Terapiareissu meni ihan hyvin. Kerroin terapeutille siitä että syön nykyisin tosi vähän. Vatsani kurisi armottomasti koko session ajan. Ja hän KANNUSTI laihduttamaan. Ammattitaito hoi. Jo olisi silläkin akalla eri ääni kellossa jos olisin alipainoinen!
Meinasin pyörtyä kun kävelin keskustassa jonkin aikaa, varmaan ihan nestehukasta ja alhaisesta verensokerista johtuen. Söin pienen savulohisalaatin, ihan vain äidin mieliksi. Olisin halunnut olla vielä syömättä. Tuntui niin hyvältä kun huimasi ja heikotti. Jotenkin siitä tiedän, että onnistun jossain. Plus, se tunne vastasi kevyttä humalatilaa, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Ja sehän nyt tiedetään miten paljon mä tykkään olla humalassa. :D
Mutta siis, vihdoinkin tuntuu että olen menossa oikeaan suuntaan. Ennen en ole koskaan saanut noin jumalatonta heikotusta nälän takia, enkä voinut pahoin kun haistoin arnold'sin donitsit. Tuntuu että olen astumassa anoreksian karun kauniille polulle, saamassa itsekurini takaisin. Tuntuu ihanalta.
